Mikä on parasta?

Mä rakastan hakua. Spanielin haku on niin parasta. Ei siis mitään valittamista muidenkaan haussa, mutta kun oma rotu on cockerspanieli, niin se on niin lähellä sydäntä. Hyvä hakuista koiraa on aina viehättävää katsoa. On niin virkistävää ja jännittävää, kun pieni (musta) spanieli suihkii vatukossa tms. täysillä. Se viestii koko kehollaan, että nauttii vauhdista ja hajuista. Ja kun haku tiivistyy ja siitä tietää, että jotain tapahtuu kohta, niin sydän rupeaa hakkaamaan. Se jättää yhden sydämen lyönnin välistä, kun lintu rävähtää ilmaan. Siis vau! Minkään ei ole niin kaunis kuin koira, joka tekee sitä, mitä rakastaa.

Haussa on myös se hyvä puoli, että silloin ollaan koko ajan liikkeessä. Kuljetaan vaihtelevassa ja kauniissa maastossa. Kaikki, jotka tuntevat minut kunnolla, tietävät, että passissa istuminen ei ole se juttu. Olen liian vilkas paikoillaan olemiseen. Pystyn kyllä olemaan passissa, koska riistavietti on suurempi, kuin halu liikkua (hädin tuskin kylläkin). Mutta kuten englantilaiset sanovat "ants in the pants" ja sitä rataa. Ymmärrän passissa istumisen meditatiivisen puolen, mutta minulle todellisinta meditaatiota on oman koiran kanssa maastossa kulkeminen (mieluiten mäntymetsässä).

Olen tunnelmoinut kirjallisesti metsästyskokemuksia. Olispa ihana kirjoittaa ihan proosakirja:



"On sateinen marraskuun alku. Yöllä on satanut kunnolla ja tullut osittain räntääkin. Kävelemme pellonlaitaa ja koira suihkii edestakaisin pellon ojassa käyden välillä metsän puolella ja välillä pellolla. Kosteus tiivistyy vaatteisiimme. Ei ihan sada. Koira on kovin touhukas. Maastossa on kovasti hajuja: Tuossa on maannut yöllä hirvi. Tästä on mennyt rusakko ei niin kovin kauaa aikaa sitten. Ja, oi, nyt tuoksuu hyvälle. Koiran pieni keho kertoo meille, että pian tapahtuu. Ja niin tapahtuu. Koira ajaa ojasta ylös komean kukon ja jää sinne istumaan. Saattelemme lintua laukauksin ja lintu tuleekin alas. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se ei jääkään paikalleen. Koiralle annetaan nopeasti käsky lähteä etsimään. Se lähtee silmät säihkyen etsimään lintua. Jännittäää, että kuinkahan mahtaa käydä. Aikaa kuluu ja koirasta saadaan muutamia näköhavaintoja, kun se jäljittää juoksevaa lintua. Kas, nyt se sai otteen linnusta ja lähtee palauttamaan sitä vauhdilla. Kovin on lintu eläväinen. Koira joutuu vielä uimasilleen valtaojan yli, mutta saapuu kuitenkin perille asti lintu suussaan. Kiitos! Koiran suuhun jää höyheniä ja se sylkee niitä, kuitenkin silminnähden onnellisena. Hyvä koira!"

Monesti metsästysmuistoihini liittyy aamu-usva ja lupaus kirkkaasta päivästä. Se hetki, jolloin päivä alkaa ja vielä ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Erityisesti sellaisia muistoja on metsäkanojen metsästämisestä: Olemme saapuneet metsänlaitaan ja tarkastamme, että päivärepussa on kaikki tarpeellinen mukana. Koira häärii jaloissa malttamattomana. Etsi! sanon koiralle ja se ampaisee tutkimaan maastoa. Maa on kuurassa. Yöllä on ollut pakkasta. Aurinko on noussut kokonaan. Pieni joentapainen kulkee maastossa ja usva nousee sieltä. Korret kimaltelevat auringon osuessa siihen. Maa on täynnä mustikanvarpuja ja paikka näyttää hyvältä. Koira on saavuttanut sopivan vauhdin ja kävelemme hitaasti sen perässä. Matkaa on taitettu varmaankin puoli tuntia, kun haku saa uutta säpäkkyyttä. Koira syöksyy varpujen seassa. Varmistin on jo poissa päältä. Ja niin koira ajaa koppelon lentoon. Jokaisella meistä on ase poskella ja ilma täytyy laukauksista. Lintuun osuu, mutta ehkä huonosti. Sanon koiralle, että käy hakemassa. Pieni koira syöksyy korvat lepattaen linnun perään. Aikaa kuluu ja koiraa ei kuulu. Pitäisikö mennä auttamaa? Eikä mitään, sieltä se tulee onnellisena lintu suussaan. Hieno koira! Oltaisiinko nyt ansaittu aamukahvit?


Nämä ovat kirjastani Metsästyskoirana cockerspanieli:

Kiitos ihanalle seisojaporukalleni tästä blogiaiheesta 💓.