Suhteellista...

Suhteellista ja suhteetonta (arkistoista vanha teksti, joka pätee edelleen ja rodunkin voi varmasti vaihtaa mileisekseen.)

Tässä kesän aikana ole kovasti mietiskellyt ihmisen ja koiran suhdetta, ja sitä kuinka se muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa. Jokainen koiraharrastaja on varmasti aloittanut yhdellä koiralla. Aika usein vielä sen koiran tehtävä on ollut olla lemmikki. Minä esimerkiksi sain ensimmäisen ikioman koirani, kun minusta oli pelottavaa olla yksin kotona koulun jälkeen. Tämä koira oli ensisijaisesti lemmikki ja ystävä pikkukoululaiselle. Seuraava varsinaisesti minulle ostettu koira tulikin vasta sitten aikuisena (muut ovat olleet perheen koiria). Tämä koira hankittiin nuorelle parille lemmikiksi ja minulle näyttelykoiraksi. Seuraava koira olikin sitten enemmän näyttelykoiraksi ja jalostuskoiraksi, samoin kuin sitä seuraava. Sitten olikin koiran hankinta metsästyskoiraksi edessä ja tällä hetkellä koirat hankitaan työ- ja jalostuskoiriksi. Aikalainen muutos on tapahtunut vuosien saatossa. Varmasti moni muu on kokenut saman? Asiat eivät ole ehkä menneet juuri noin, mutta jotenkin ovat menneet sinne päin. Hauska pieni yksityiskohta on muuten, että samalla koirat ovat muuttaneet meidän sängystämme kokonaan omiin tiloihin nukkumaan. Ja edelleen ne ovat minulle yhtä tärkeitä, ehkä jopa tärkeämpiäkin kuin aikojen alussa.



Olen mielenkiinnolla seurannut läheltä myös monen muun koiraharrastuksen kehittymistä. On jännittävää, miten eri suuntiin asiat voivat edetä. Toisista on tullut menestyneitä näyttelykehissä. Toiset taas ovat keskittäneet kaiken tarmonsa koepuolelle. Ja mielenkiintoista on se myös, että kuinka erilaisia vaatimuksia ihmisillä on koirilleen ja miten ne ovat harrastuksen myötä muuttuneet ja kehittyneet. Meillä on sellaisia harrastajia, jotka ovat vaihtaneet rotua, koska cockerin kanssa on usein vaikea kisata huipulla tietyissä lajeissa. On harrastajia, joiden intressit ovat täysin muuttuneet ja rotu on muuttunut vääräksi. Sitten on harrastajia, jotka ovat palanneet cockeriin milloin mistäkin syystä. Ja sitten on tietysti niistä, joille ei olemassakaan muuta rotua. Cockeri on siitä jännä rotu, että sen parissa erinomaisen monenlaisia harrastajia ja monenlaisia koiria. On ihania lemmikkiluppia, sitten on puuhastelukoiria, hyviä harrastuskoiria ja sitkeitä työkoiria. Cockeriharrastajatkin ovat varsin heterogeeninen ryhmä ihmisiä. Joten on varmasti hyvin erilaisia suhteita koirien ja omistajien välillä. 
Koiraharrastajat ovat siitä jännä ryhmä, että usein toisten harrastajien harrastukset ja koirat aiheuttavat negatiivisia ajatuksia. On kummallista, että asioista usein mitään tietämättä, kritisoidaan toisten harrastuksia ja koiranpitoa. Milloin toisen koira on ruma tai sitten toisen harrastus on järjen köyhyyttä tai koiraa esineellistetään tai jotakin muuta vastaavaa. Seuraavassa onkin pohdintaa eri ryhmistä, joita kritisoidaan.

Usein kuulee puhuttavan, että koiraa ei saisi ottaa kisakoiraksi tai vaativaan harrastamiseen. Sen taustalla varmastikin on huoli siitä, että koira ei saa elää kunnon elämää, koska on omistajansa egonkohottamisen väline. Pois huoli, nimittäin jos aikoo menestyä todella jossain lajissa, niin koira tulee hoitaa ensiluokkaisesti. Ja usein on vielä niin, että koiran ja ohjaajan suhde kehittyy hienoksi kumppanuudeksi. Toki varmasti joka harrastuksessa on omat mätämunansa, jotka vaikkapa lyövät koiraansa kiitokseksi pieleen menneestä suorituksesta. Mutta tällöin ei varmaankaan olekaan suurta menestystä tiedossa, koska suhde on pielessä. Ja omistaja toivon mukaan joko kehittyy ihmisenä tai luopuu koko koiraharrastuksesta.


Samoin sanalla metsästyskoira on huono kaiku monien korvissa. Siitä tulee varmastikin mieleen joku kylän isäntä, jolla on ajokoira tarhassa ympäri vuoden ja se ei pääse sieltä edes lenkille. Sitten se otetaan tarhasta pois heikkokuntoisena, kun tulee syksy ja alkaa jänisjahti. Raukka juoksee siellä tassunsa verille ja isäntä on tyytymätön. Sellaista toki varmasti esiintyy, mutta usein koira on metsästäjälle jopa vaimoakin tärkeämpi (anteeksi karkea yleistys, että metsästäjät ovat vain miehiä). Ja sitä pidetään hyvin ja uhrataan paljon aikaa kouluttamiselle ja liikunnalle. Koiran ja ohjaajan väliin muodostuu syvä kumppanuus.

Voiko kennelkoira olla onnellinen ja voiko sillä olla onnellinen suhde omistajaansa. Kennelkoiralla tarkoitan koiria, jotka asuvat erillisissä kenneltiloissa ja eivät ole lemmikkejä. Uskon vakaasti, että voi olla. Jos ajatellaan esimerkiksi vaikka brittien mestaruuskokeiden voittajia (joista suurin osa on kennelkoiria): koiriin on uhrattu paljon aikaa ja niiden kanssa on tehty kaikenlaista niistä mielekästä. Ja koska omistajan aika on niin rajallinen, niin koirat suhtautuvat usein palvoen omistajiinsa. Sitten ne viettävät paljon aikaa lajitovereidensa kanssa, mikä varmasti usein on koiralle iso positiivinen puoli. Tietenkään ei se koiran elämä ole elämisen arvoista, jos se unohdetaan sinne kenneliin. Näitäkin tapauksia on varmasti aina laiminlyönteihin asti. Niistä saammekin lukea säännöllisesti lehdistä. Ei ihme, että koko kennel sanalla on maallikoiden mielestä paha kaiku.

No, entäs näyttelykoirat sitten? Ne nyt eivät ainakaan voi olla onnellisia, eikö? No, itse olen omistanut koiran, joka rakasti näyttelyitä. Se oli aina sitä mieltä, että kaikki ne ihanat ihmiset olivat tulleet katsomaan juuri sitä. Ja sitä paitsi eihän se ollut näyttelykoira kuin silloin tällöin. Mielenkiintoinen tämä sana näyttelykoira. Aivan kuin koirat olisivat jokainen päivä näyttelykoiria ja eivät saisi viettää koiramaista elämää muuten. Tosin näyttelymaailma on täynnä osin erikoisiakin ajatuksia. Itse kun aloitin näyttelyharrastamisen niin minulle kerrottiin, että koiraa ei saa opettaa istumaan, koska se voi sitten istua kehässä. Eikö koira opeteta käskystä istumaan? Kai sen voi käskystä opettaa seisomaankin sitten? Ja osaahan koira luonnostaankin ilman opettamista istua. Mielenkiintoisin selitys sille, miksi koirien kanssa ei lenkkeillä luonnossa on ollut se, että koiran turkki menee pilalle. Jännittävä mielipide, jos koirarodun käyttötarkoitus on metsästys. Eikö koiran kuntoa hoideta helpoiten juuri lenkkeilemällä?



Entä onko lemmikki onnellinen ja minkälainen sen suhde on omistajaansa? Lemmikillä tarkoitan tässä koiraa, joka on pääasiassa otettu seuraksi ilman sen kummempia tavoitteita. Tämä ryhmä aiheuttaa minussa sekavia tunteita, koska se on niin heterogeeninen. Toisaalta näkee aivan mielettömän hienosti hoidettuja onnellisia koiria, joiden omistajat todella pitävät koiristaan ja koirat omistajistaan. Sitten taas varsinkin cockereissa näkee todella huonosti hoidettuja trimmaamattomia karvakasoja tai sitten on erikoisesti käyttäytyviä koiria. Koiran hoitoon ei olla paneuduttu sen vaatimalla tavalla ja fyysinen ja henkinen hyvinvointi on unohdettu. Koira on ehkä otettu hetken mielijohteesta tai rotuun ei olla paneuduttu kunnolla tai muuta sellaista. Cockeri ei ole rotu sieltä helpoimmasta päästä ja sekin varmasti yllättää monen. Cockeri ei ole se pehmolelu, jolta se usein näyttää. Tämä johtaa taas ajatukseen ihmisen tyytyväisyydestä koiraansa. Voiko ihmisen ja koiran suhde muodostua hyväksi, jos myyntipuheet, mielikuvat ja todellisuus eivät kohtaa? Tässäpä olisi kokonainen aihe toiseen juttuun.

Oli koiran ja omistajan suhde ja harrastus tuo tai tämä, niin sallittakoon se heille, kunhan ovat tyytyväisiä siihen itse. Hyvä koiraharrastus sopivassa mielipideilmastossa (hieno sana muuten) kannustaa eteen päin. Kuinkakohan moni on ottanut itselleen koiran ja huomannut olevansa kasvattaja tai etsivänsä seuraavaa koiraa tiettyyn tarkoitukseen, koska harrastus on vienyt mennessään? Ei minulla ainakaan aikojen alussa ollut tarkoitus alkaa kasvattajaksi tai vielä vähemmän alkaa tuomaan koiria ulkomailta metsästyskäyttöön. Niin kuin mieheni sanoo: mopo on karannut käsistä jo aikoja sitten...

Ulla

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luoksetulo pillillä

Pienen pennun liikunta ja kehitys (8-12 viikkoa)

Se vinkuu!