Hiljaa!

Tässä on eräs teksti, jonka kirjoitin vuosia sitten. 

Hiljaa!


"Voitaisiko ajatella, että olet hiljaa tilanteessa?"  Näin sanoi eräs kouluttaja minulle. Taisi olla noudosta kyse, mistäpä muusta juuri minun ollessa kyseessä. Kaiken kaikkiaan hiljaisuus ja rauhallisuus ei ole olleet hyveitäni tähän mennessä. Kuumilla ohjaajilla on kuumia koiria. Tämä on fakta, joka on auennut minulle pikkuhiljaa.




Itseasiassa minun piti makustella kaikenlaisia erähenkisiä tilanteita koirien kanssa tässä kolumnissa. Koen kuitenkin oppineeni tänä syksynä aika paljon koiran kanssa touhuamisesta ja ennen kaikkea koiran ohjaamisesta. Aion siis pohdiskella sitä tässä lähemmin, mutta voi olla, että ennen loppua palaan erähenkisiin tapahtumiinkin ihan kaikkien iloksi.


Millainen on hyvä koiran ohjaaja? Itse ihailen suunnattomasti eräitä oman harrastukseni huippuja. Mikä heitä yhdistää ennen kaikkea? Rauhallisuus! He ovat vähäeleisiä ja pyrkivät hyvin hiljaiseen toimintaan. He näyttävät siltä, että ikään kuin mikään, mitä koira tekee, ei voisi hermostuttaa heitä. Ja itseasiassa ei heidän koirat yleensä teekään mitään temppuja. Yhteistyö on rauhallista ja koira toimii.


Toinen yhteinen piirre heissä on laskelmoivuus. He näkevät pidemmälle kuin yhden siirron päähän ja osaavat taktikoida. Jos jokin näyttää olevan jollain tietyllä tolalla, niin osaavat tehdä kurssinkorjauksia oikealla hetkellä. Tai sitten jättää ne tekemättä. Ja ennen kaikkea varmistelevat tarkkaan, että koira on valmis siihen, mitä siltä vaaditaan.


Kolmas ominaisuus on se, että heitä ei juurikaan jännitä. Kuinka helpolla koira vaistoaa ihmisen jännityksen? Lähes jokainen, joka on koiransa kanssa kilpaillut, on varmasti kokenut, kuinka oma jännittäminen vaikuttaa koiraan. Jos nyt ei suorastaan pilaa koiran suoritusta, niin häiritsee ainakin paljon. Minulle ainakin on sanottu, että eihän siinä mitään jännittämistä ole, jos koiran kanssa on metsällä. Voi kyllä on, kun joku sitä toimintaa arvostelee.




Halu on suuri näyttää, että yhdessä osataan. Tässä kuullaan usein ne kuuluisat sanat: "Kyllä se kotona osaa." Ja varmasti usein osaakin hienosti. Olin vanhan cockerimummelin kanssa TOKO-kokeissa ja se pahus ei tajunnut tuon taivaallista seuraamisesta. Ja se on oikeasti sen vahvin liike. Emäntä oli kun se raamatullinen Lootin vaimo, muuttunut suolapatsaaksi ja ihan sekaisin liikkeistä. Tai toinen juttu on, kun kilpailin ensimmäisellä käyttölinjaisellani metsästyskokeissa, niin nouto epäonnistui usein. Tai ei ehkä niin itse noutaminen, mutta se luovutus. Olin juuri ehtinyt ajatella, että on ykkönen katkolla, niin lintu putosi koiran suusta ensimmäisen kerran ja sitten se menikin usein ihan farssiksi koko juttu. Jännitin niin sitä hyvää tulosta, että pilasin koko suorituksen sillä. Kuitenkin se on aivan erinomainen noutaja, joka suoriutuu vaikeistakin tehtävistä. Sillä vaan sattuu olemaan sellainen huono tuuri olla minun koekappaleeni.




No, mikä ratkaisuksi? Nöyryyttä kehiin ja lakki kourassa apua hakemaan. Olen jo keväällä saadusta palautteesta ottanut opiksi. Olen pyrkinyt rauhoittamaan kaiken toiminnan koirien kanssa. No, toki pohjalainen puolisko geeneistäni tunkee joskus esille, mutta aika hienosti olen saanut sen dumpattua. Ja kummasti koirat ovat rauhoittuneet. Olen myös ottanut vaarin maneereistani (joita siis piisaa) saamastani palautteista ja koettanut lakata hillumasta, hihkumasta, tuijottamasta, ojentelemasta käsiäni yms. Lista on lähes loputon. Se mikä on minulla kesken, on tuo laskelmointi. Mutta sen olen päättänyt, että koiran mukaan edetään jatkossa, eikä minkään minun kilpailuviettini. Sillä olen turhaan hankkinut itselleni vaikeuksia (osittain kauaskantoisiakin), kun olen vaatinut koiralta liikoja, edennyt liian nopeasti tai jättänyt ongelmat ratkaisematta. No, entäs se jännittäminen: ensimmäisessä kokeessa, jossa en jostain syystä jännittänyt, napsahti se kauan odotettu ykkönenkin.


Ihminen on kehittyvä otus. Koiraa ohjaavat ihmiset voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: niihin, jotka ovat luonnonlahjakkuuksia, niihin, jotka voivat kehittyä hyviksi koiranohjaajiksi ja niihin, joista ei koskaan tule hyviä. Ensimmäiset osaavat luonnostaan lukea koiraa ja toimia sen mukaan. Toiset taas haluavat oppia lukemaan koiraa ja ovat niin nöyriä, että tunnustavat, etteivät kaikkea ymmärrä. Kolmannet taas eivät osaa lukea koiraa, eikä nöyryyttä ole tarpeeksi sen opetteluun. No luonnonlahjakkuus en ole, mutta toivon mukaan kuulun tuohon toiseen ryhmään.




No siihen erämakusteluun palatakseni sitten: kerronpa tarinan tuosta yllä mainitsemastani koirasta. Aamu valkeni. Yöllä on ollut hiukan pakkasta ja maa on kuurassa. Hengitys huuruaa, kun nostamme päiväreput selkään. Koira touhuaa innokkaana jalkojemme juuressa. Se tietää tarkkaan, mitä haulikot ja varusteet tarkoittavat. Tällä kertaa on tarkoitus lähteä metsään suoraan eräkämpän vierestä. Päivä näyttää lupaavalta ja aurinkokin on meille suopea. Lähdemme kulkemaan ruskan värjäämää maastoa. Maassa on paljon mustikan- ja juolukanvarpuja. Maasto on oikein sopivan näköinen teerimaasto. Puolisen tuntia kuljettuamme koiran vauhti kiihtyy. Se alkaa tutkia mättäitä tarkemmin ja hakukuvio muuttuu määrätietoiseksi. Minä tiedän, mitä täältä löytyy, koira tuntuu ajattelevan, kunnes teerikana siivittyy eräältä mustikkamättäältä. Koira on keskeyttänyt linnun aamupalan. Olemme valmiita, sillä koira on ilmentänyt riistan läsnäolon niin voimakkaasti, että laukaus kajahtaa kahdesta aseesta yhtä aikaa. Lintu saa hiukan huonon osuman ja liitää aika kauas ja koira ei näe sitä. Koira tärisee innosta ja koko pieni vartalo kertoo jännityksestä. Hae, se saa käskyn ja suunnan. Kuinkahan tässä käy? Aikaa kuluu ja koiraa ei näy. Pitäisiköhän lähteä auttamaan sitä? Vielä mitä! Sieltä se pieni koira tulee korvat lepattaen kana suussaan. Tulee luokse ja tarjoaa linnun syliin. Koira on silmin nähden tohkeissaan ja me tutkimme lintua. Hieno on ja koirakin on hieno! Päivä on valjennut kokonaan ja on aamukahvin aika. Mikäs sen mukavampaa, kun mutustella leipää ja jakaa se ystävän kanssa. Sitten olemmekin jo valmiita jatkamaan. Päivästä tulee kuuma, joten olemme jo puolelta päivin takaisin kämpillä laittamassa ruokaa. Yksi metso lähti kuusen takaa, mutta sitä ei päästy ampumaan. Siinäpä aamupäivän tapahtumat. Iltapäivällä on toisen koiran vuoro, mutta se onkin jo ihan toinen kertomus.


Nauttikaa koiristanne!

Ulla

Ps. Onko sinulla vastaavia kokemuksia?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luoksetulo pillillä

Pienen pennun liikunta ja kehitys (8-12 viikkoa)

Se vinkuu!